Vanhuus kadulla

Tein tänään jotain mitä en ole koskaan ennen tehnyt Vanhus, eristyneisyys, yksinäisyys, Koivisto, Tolkien, Hobitti

Ohitan kadulla iäkkään miehen. Hän ottaa puolikkaan jalkaterän pituisia askelia. Hänellä on muovikassi kädessään ja keppi toisessa. Kassin koosta päätellen siellä on kolme tuotetta. Ajattelen, että mies tuskin jaksaisi kantaa yhtään täydempää kassia.

Yksin köpöttelevä vanhus näyttää todella surkealta. Välillä hän tekee pieniä pysähdyksiä. Minut valtaa huoli ja empatia. Haluaisin tehdä jotain miehen hyväksi, mutta kynnys lähestyä vierasta ihmistä kadulla tuntuu todella isolta. Pyöritän päässäni erilaisia skenaarioita siitä miten tilanne voisi mennä.

Nähtävästi olen vahvasti suomalaisen individualismin tuotos. ”Toisia ei saa häiritä, vieraille ei puhuta” ajatukset tulevat valonopeudella selkärangastani. Seison viisi minuuttia paikallaan punniten eri vaihtoehtoja. Jatkanko matkaa vai uskallanko kurkottautua jurouden muurin yli?

Lähestyin kadulla vierasta ihmistä ja kysyin voinko saattaa hänet kotiin

Kävelen miehen luo ja kysyn voinko saattaa hänet kotiin. Ensin mies kieltäytyy: ”Kyllä minä pärjään.” Jatkan kuitenkin ja kysyn, jos kuitenkin voisin. ”Näyttää siltä, että sinun on vaikea kävellä.” Mies myöntää, että niinhän se on ja suostuu sitten ”No jos tuohon seuraavaan risteykseen.” Mies ojentaa minulle kauppakassin ja tarttuu käsivarteeni.

Aloitan tuttavallisen juttelun. Kysyin, asuuko mies yksin. Kerroin, että minä asun tässä lähellä myös yksin. Mies kysyi minulta, että käykö minulla joskus vieraita. Yllätyn kysymyksestä minunhan piti tässä huolehtia hänestä! Vastaan: ”joo käy mulla.” Kysyn häneltä samaa. ”Joskus käy” mies vastaa ja kertoo sitten ”Nyt minulla on kassissa Tolua. Siivooja aina valittaa jos sitä ei ole.”

Hän kertoo muuttaneensa Helsinkiin nuorena ylioppilaana vuonna 1952. Minä kerroin muuttaneeni neljä vuotta sitten. Kerroin, että olin aluksi aika yksinäinen, en tuntenut montaakaan ihmistä Helsingissä. Mietin silloin montakohan yksinäistä ihmistä asuu kanssani tällä lyhyellä kerrostalojen reunustamalla kadulla.

Koivisto ja Tolkien

”Kuulitko, että Koivisto kuoli tänään?” kysyn arvellen hänen olevan kiinnostunut asiasta. Hän onkin ja kertoo olleensa Koiviston kanssa filosofisessa keskusteluryhmässä ollessaan nuori. ”Se oli ennen kuin Koivisto oli kuuluisa.” Kerroin, että haen yliopistoon ja luen aineistoa, jossa puhutaan Koiviston pääministeri kaudesta. Mies kysyy minulta mihin tiedekuntaan ja kertoo sitten pontevasti, että Koivisto oli se joka teki selväksi että presidentti ei voi erottaa pääministeriä.

Mies kertoo, että näistä kuopista kadulla tulee mieleen se kun Frodo Reppuli kulki kohti Mordorin Mustaa Tornia. Yllätyn jälleen. Hän puhuu minulle siitä, kuinka örkit kuvailtiin Tolkienin Hobitti -kirjassa perheettömiä ja tarinattomia hahmoina. Kommentoin, että niiden tarkoitus oli varmaan olla pelkästään kasvoton vihollinen. Epäilen hänen ottaneen kirjan puheeksi siksi, että se voisi kiinnostaa minua, nuorempaa ihmistä.

Mies kertoo olevansa 83-vuotias

Kysyn onko hänellä lapsia ja hän vastaa, että Luojan kiitos ei ole. Sitten hän kertoo, että yhdessä avioliitossa oli kyllä tytärpuoli, joka on nyt Tampereella lääkärinä. Ajattelen, että mies tuskin tapaa tätä tytärpuolta. Kerron, että minulla ei ole ollut isovanhempia kuin vähän aikaa lapsena. Hänelläkään ei ole ollut.

Hän viheltelee jotakin venäläistä laulua ja sanoo pääsevänsä tästä eteenpäin itse. ”Oli kiva tavata ja ehkä näemme joskus kauppareissulla!” sanon jättäen miehen talon pihalle. Puristan vielä miestä kädestä.

Kävellessäni kotiin pohdin, onko hän yksi niistä vanhuksista jonka luona käy siivooja kahdesti viikossa. Ovatko ne ainoat kerrat kun hän puhuu viikon aikana toiselle ihmiselle?

Facebooktwittergoogle_plusredditpinteresttumblr

Mihin käytin verorahasi –koko tarina

Minusta puhutaan mediassa yhteiskunnan elättinä ja saamattomana laiskurina, jonka elättäminen on verorahojen tuhlaamista.  Hallitus tekee kaikkensa heikentääkseen minun ja kaltaisteni tilannetta.

Olen syrjäytynyt nuori aikuinen. Kerron sinulle tarinani.

OMAISHOITAJAKSI 10-VUOTIAANA

Perheessäni lasten perustarpeet eivät tulleet täytetyiksi. Äitini oli työkyvytön ja sairas koko lapsuuteni. Hän oli 90-luvun syrjäytynyt kotiäiti, joka ei pystynyt huolehtimaan perheestään tai kodistaan. Hän vietti vuoteessaan kokonaisia päiviä, jolloin minä ja sisaruksemme kannoimme äidille leipää ja vettä. Olimme käytännössä hänen omaishoitajiaan.

Äidin lisäksi huolehdin kahdesta pikkusisaruksestani. Vuosittain meiltä katkaistiin sähköt, lämmitys, puhelinlinja tai vesi maksamattomien laskujen takia. Yrittäjäisäni oli jatkuvasti töissä, silti rahaa ei riittänyt perusmenoihin. Joinakin päivinä isä ei tullut kotiin ja ruokakassi jäi tuomatta.

VIELÄ YKSI LAPSI

Tähän tilanteeseen vanhempamme saivat viidennen lapsen. Vauva kuoli pian synnyttyään, jolloin äitini toimintakyvyn rippeetkin karisivat, eikä hän tullut vuoteen kotiin. Me lapset olimme suurimman osan ajasta keskenämme, sillä välillä isää ei näkynyt päiväkausiin. Perheellämme ei ollut ystäviä, sukulaisia tai naapureita, eikä meillä käynyt ketään kylässä. Sairas vuoteenoma äiti olisi ollut turvallisempi kuin ei ketään aikuisia lähimailla.

MISTÄ APUA

Minä ja sisarukseni olimme tuolloin 7, 9, 11 ja 14 vuoden ikäisiä. Vain kerran sosiaalityöntekijät kävivät kotonamme, kun isosiskoni kutsui heidät. Isäni kertoi heille, että perheemme pärjää erinomaisesti. Sosiaalityöntekijät sanoivat, etteivät voi auttaa meitä lapsia. Perheessämme oli perustarpeiden laiminlyömisen lisäksi lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa, joka oli jatkunut vuosikausia. Sosiaalityöntekijöiden yksi käyntikerta ei riittänyt todellisen tilanteemme selvittämiseen.

Minä ja sisarukseni muutimme pois lapsuudenkodistamme alle 18-vuotiaina, jokainen edellistä nuorempana. Lapsiin kohdistuneesta väkivallasta käytiin myöhemmin oikeudenkäynti, joka ratkesi isän syyttömyyteen todisteiden puutteessa. Kukaan ulkopuolinen aikuinen ei ollut todistamassa väkivaltaa. Oli lapsen sana aikuisen sanaa vastaan. Oikeus valitsi aikuisen. En voinut uskoa päätöstä; kukaan ei puolusta meitä.

HUKKUVASTA LAIVASTA

15-vuotiaana varasin ajan sosiaalityöntekijälle. Lapsi- ja nuorisotyön sosiaalityöntekijä sanoi, että he voivat auttaa minua muuttamaan vasta kun täytän 16 vuotta.

Sinnittelin vielä vuoden kaaottisessa kodissa. Peruskoulun jälkeen sosiaalitoimi löysi minulle huonokuntoisen yksiön alkoholistien asuttamasta kerrostalosta. Sanoin, etten tahdo sellaiseen sosiaaliseen ympäristöön, minua pelottaa kävellä rappukäytävässä. Tunsin olevani yksin maailmassa.

UUSI ELÄMÄ

Sosiaalityöntekijä ei löytänyt minulle toista asuntoa. Hankin itselleni asunnon yksityiseltä vuokranantajalta. Sosiaalityöntekijä allekirjoitti vuokrasopimuksen ja kehotti soittamaan, kun rahat loppuvat. Kesätöistä säästämäni palkka kului kuukaudessa vuokraan ja ruokaan.  Siitä eteenpäin sain sosiaalitoimistosta lastensuojeluvaroista myönnettyä ”toimeentulotukea”. Yleensä toimeentulotukea ei voi alle 18-vuotiaana saada.

Pikkusiskoni muutti 13-vuotiaana luokseni, koska sosiaalitoimi ei huostaanottanut häntä oikeudenkäynnin jälkeen. Sosiaalitoimi oli edelleen pimennossa lapsuuden kotimme fyysisestä ja psyykkisestä vahingollisuudesta. Elimme yhdessä siskoni kanssa minulle myönnetyllä toimeentulotuen perusosalla 419e/kk. Hän suoritti yläastetta ja minä lukiota, sillä olin päässyt kiitettävillä arvosanoilla Kallion lukioon.

TAVALLISEN NUOREN ARKI

Koulumatkani kestivät päivittäin 3 tuntia jäädessäni kotipaikkakunnalleni asumaan. Sosiaalityöntekijä sanoi, etteivät opiskelijat ole lain mukaan oikeutettuja toimeentulotukeen. Minä sain toimeentulotukea vain asuessani kotikunnassani. Kunnilla on erilaiset käytännöt toimeentulotuen myöntämisperusteista.

Pelkällä opintotuella en pystyisi edes maksamaan kokonaista vuokraani. Syrjäydyin lukioyhteisöstä, koska asuin kaukana. Koin olevani erilaisessa elämäntilanteessa kuin muut ikäiseni. Allekirjoitin itse koulusta huoltajille lähetetyt kirjeet.

YKSIN ON PÄRJÄTTÄVÄ

Syrjäytymiseen vaikutti osaltaan kuukausien poissaolot. Sairastin lukioaikana jatkuvia hengitystieninfektioita. Kolmen vuoden antibioottikuurien jälkeen selvisi, että vuokra-asuntoni lattian alla vuosi vesiputki. Koko asunto oli homeen mikrohiukkasten kyllästyttämä. Infektioiden seurauksena sairastuin elinikäiseen autoimmuunisairauteen.

Homeen takia menetin kaiken omaisuuteni; koulukirjat, vaatteet, päiväkirjat, maalaukset ja huonekalut. Olin allerginen homeen saastuttamille tavaroilleni. Sosiaalitoimistosta myönnettiin harkinnanvaraista toimeentulotukea sängyn hankintaan, vain se katsottiin välttämättömyydeksi. Silloin muut ikäiseni hankkivat ajokorttia. Minulta kysyttiin, eivätkö vanhempani voi auttaa. Vuosia olen vastannut, että vanhempani eivät pidä minuun yhteyttä.

TAISTELU TULEVAISUUDESTA

Minulla on ollut aina korkea motivaatio opiskeluun. Peruskoulussa sain kaikista aineista kiitettäviä. Lukiossa arvosanani laskivat tunnollisuudesta huolimatta. Syy löytyi kasvaneesta opiskelumateriaalin määrästä ja uudesta diagnoosista: lukihäiriöstä.

Opettajat rohkaisivat ja kannustivat minua, oppimiseni oli heille tärkeää. Koin paljon onnistumisen tunteita ja löysin itsestäni uusia taitoja. Se tuntui elintärkeältä. Sain olla väkivallattomassa, sivistyneessä ympäristössä. Opettajat olivat huumorintajuisia, ammattitaitoisia ja myötätuntoisia minua kohtaan pelkän lukihäiriöni vuoksi. Kukaan koulussa ei tiennyt perhetaustastani. Kirjoitin ylioppilaaksi.

HALUSIN ERILAISEN ELÄMÄN ­­- PAREMMAN KUIN MISTÄ LÄHDIN

Lukion jälkeen hain yliopistoon ja varavaihtoehtona ammattikouluun. Minulle oli tärkeää saada opiskelupaikka. En halunnut jäädä kotiin välivuodeksi ja pelkällä lukiopohjalla työpaikka olisi vaikea saada. En päässyt yliopistoon, mutta innostuin alastani ammattikoulussa. Huomasin olevani lahjakas luovuutta ja tarkkuutta vaativissa puusepän opinnoissa.

Opiskelumateriaalit maksoivat muutamia satasia lukuvuodessa, joihin sosiaalityöntekijä lupasi harkinnanvaraista toimeentulotukea aloittaessani opinnot. Toisena opiskeluvuonna työntekijäni vaihtui. Hän teki kielteisen päätöksen. Minulla ei ollut kirjallista päätöstä aiemmasta lupauksesta, koska en ollut ymmärtänyt vaatia sellaista. Tästä eteenpäin sosiaalitoimi myönsi vain kirjoihin harkinnanvaraista tukea. Koulutukseni välineet olivat puu ja työkalut.

SYRJÄYTETYKSI

Ensimmäisen vuoden jälkeen harkitsin opiskelun keskeyttämistä. Keväällä alkanut kiusaaminen teki kouluun palaamisesta vaikeaa, lisäksi en tiennyt kuinka nyt maksan opiskelun. Sosiaalitoimisto vaati lainanottoa edellytyksenä toimeentulotuelle.

Työttömän ei tarvitsisi ottaa lainaa. Kerroin sosiaalityöntekijälle, että näiden päätösten seurauksena opiskeluni saattaa keskeytyä. Sain vastaukseksi, että kunta säästää ja olen saanut jo niin paljon sosiaalitoimesta. Tuntui, että sosiaalityöntekijä halusi minut pois viemästä hänen työaikaansa.  Samana vuonna 2010 aloitettiin valtakunnallisia projekteja nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Minun kuntani edisti syrjäytymistäni. Yhteiskunnan valheet satuttivat.

TAISTELUTAHTO KANTAA

Päätin jaksaa koulutukseni loppuun asti. Ajattelin, että valmistuessani saisin ammattiani vastaavan työpaikan ja silloin kaikki olisi helpompaa. Aloitin osa-aikaisen työn ja otin opintolainan kustantaakseni opintoni. Päivät venyivät 12 tunnin mittaisiksi, ensin koulussa ja sitten töissä. Silloin selkäni alkoi oireilla.

Aloin uupua. Kivut, kiusaaminen ja stressi vaikuttivat jo nukkumiseen, mutta päätin sinnitellä – valmistuessani saisin ammattiani vastaavan työpaikan ja kaikki olisi helpompaa.

KIPU VALTAA                         

Selkäkivut jatkuivat. Yleislääkärin hoito ei auttanut. Ortopedian poliklinikka palautti lähetteeni ja fysioterapia lisäsi kipujani. Yksityiseen lääkäriin minulla ei ollut varaa. Kävin terveyskeskuksen vaihtuvilla lääkäreillä kymmeniä kertoja.

Kipu haittasi jokapäiväistä elämääni, silti minua hoidettiin pääasiassa tulehduskipulääkkeillä. Syitä kipuuni arvailtiin eikä tutkittu. Minusta tuntui, ettei kukaan välitä olenko työkykyinen tai saanko suoritettua opintoni loppuun.

Vihdoin pääsin julkisen erikoislääkärin vastaanotolle. Magneettikuvassa näkyi kolmen välilevyn rappeutuminen ja kaksi välilevyn pullistumaa. Fysiatri kertoi myötätuntoisella äänellä, että tämänasteinen selän rappeutuminen on yleisempää 50-vuotiaalla. Tulisin todennäköisesti elämään aina kivun kanssa. Jonottaessani erikoislääkärille kipuni ehti kroonistua. Kroonista kipua on paljon vaikeampaa hoitaa. Itkin vastaanotolta lähtiessä.

TYÖELÄMÄ HAAVEENA

Viimeisen työharjoittelun aikana ymmärsin, että ammattini olisi liian raskas selälleni. Valmistuin velkaisena ammattiin, johon olin valmistumispäivänäni 23-vuotiaana työkyvytön. Olin käyttänyt voimavarani loppuun.

Sairastuin vakavaan masennukseen ja traumaperäiseen stressihäiriöön. Toipuminen on vienyt tällä hetkellä kolme vuotta ja selkääni kuntoutetaan edelleen. Kipu on elämässäni päivittäin.

Olen hakenut seitsemän kertaa eri aloille yliopistoon ja ammattikorkeakouluun. En ole saanut opiskelupaikkaa. Tarvitsen uuden ammatin, vaikka en tiedä onko minulle työpaikkaa Suomessa kun valmistun. Haen keväällä jälleen opiskelemaan.

Tunnen syyllisyyttä hakiessani toimeentulotukea, työmarkkinatukea tai asumistukea. Useat sosiaalialan ammattilaiset ovat sanoneet minulle: ”Olisit valinnut toisin!”

”En tiedä, mitä olisin voinut tehdä paremmin, jotta en olisi tässä tilanteessa.”

Facebooktwittergoogle_plusredditpinteresttumblr

Aivojen uudelleen ohjelmointi

Negatiivisen voima

Kun varhaiset kokemukset elämästä ja ihmisistä ovat traumaattisia. Ne värittävät maailmankuvan synkäksi. Uskon, että lapsen muokkautuvilla aivoilla opimme ensimmäisten kymmenen elinvuotemme aikana selviytymään parhaalla mahdollisella tavalla ympäristössä, johon synnyimme. Jos ympäristö on epävakaa ja vahingoittava, on lapselle parasta oppia piiloutumaan, ennakoimaan ja olemaan jatkuvasti varuillaan. Nämä taidot ovat tarpeellisia, mutta niiden jatkuva tarve muokkaa ajattelun katastrofi keskeiseksi. Täytyy varautua joka hetki seuraavaan iskuun. Kun lapsi kasvaa aikuiseksi tällaisesta ympäristöstä, on aivot ohjelmoitu odottamaan negatiivista. Jos nuoruus jatkuu samaa rataa, on tappiollinen kehä valmis.

Vaikka minulla on ollut myös onnistumisia ja positiivisia ihmisiä elämässäni, niin pelko petetyksi tulemisesta ja vahingoittavista ihmisistä säilyy edelleen takaraivossa. Silloin turvallinen ihminen on yllätys ja positiivisen kommentin voima todella suuri. Olisiko sittenkin hyvää olemassa?

Elämän kääntöpuoli

veden-aarella

Positiivisia kokemuksia tarvitaan yhtä paljon kuin negatiivisia, jotta aivot

oppivat odottamaan hyvää. Uudelleen ohjelmointi on siis hidasta, se kestää vuosia. Mahdollisesti yhtä monta vuotta kuin alkuperäinenkin ohjelmointi vei. Onneksi aivot ovat plastiset. Silti tarvitaan toisenlainen ympäristö, josta voi oppia toisenlaiset tavat. Tarvitaan riittävän läheisiä ihmisiä näyttämään, että elämässä on toinenkin puoli. Parempi kuin se, jossa piti selviytyä.

Näiden ihmissuhteiden merkitys voi olla niin suuri, että ajattelu ja odotukset elämään muuttuvat aikuisena. Positiivisen puolen näyttäjiä tarvitaan kuitenkin useita, jatkuvasti varmistamaan. Jatkuvasti vierelle kertomaan: sinä pärjäät, sinä olet tärkeä, sinut hyväksytään, sinua rakastetaan.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinteresttumblr

Kiitos tuestanne tuntemattomat!

Voiko näin moni ihminen tuntea empatiaa minua kohtaan?

Ylen Facebook-sivuilla uutista elämästäni on jaettu jo 122 kertaa ja siitä on tykätty 661 kertaa. Olen saanut kahdessa päivässä useita kymmeniä kannustavia kommentteja. En voi uskoa, että näin moni pitää asiaani tärkeänä!

Todella suuri kiitos sinulle, joka otit aikaa lukea artikkelin Ylen sivuilla.

Kuva Aleksina Reuna

Kiitos kun halusit jakaa jotakin itsestäsi ja osoittaa tukesi jättämällä ihanan kommentin! Olen lukenut jo pariin kertaan kaikki kommentit ja olen edelleen hämmästynyt. Moni teistä osasi lukea vielä tarinani rivien välit. Ymmärsitte monia jutusta pois jätettyjä asioita. Voitteko uskoa, että te täysin vieraat ihmiset olette tuellanne muokanneet minun näkemystäni yhteiskunnastamme positiivisemmaksi?

Facebooktwittergoogle_plusredditpinteresttumblr

Syrjäytyminen pähkinänkuoressa

syrjaytyminen-pahkinankuoressaSyrjäytyä on joutua syrjään jostakin – elämästä, yhteiskunnasta, yhteisöstä.

Syrjäytyminen on jäädä osattomaksi jostakin mistä muut ovat osallisia. Syrjäytyminen liittyy vahvasti yhteisöön. Täytyy olla olemassa jotakin mistä voi syrjäytyä. Minulle syrjäytyminen on negatiivinen sana. Syrjäytyminen ei ole tila, johon kukaan haluaa. Syrjäytyminen on monen epäonnekkaan elämäntapahtuman sarja, jonka tulos on syrjäytynyt ihminen.

Syrjäytyneen identiteetti

Kokeeko ihminen itse olevansa syrjäytynyt, ei minusta vaikuta siihen onko hän syrjäytynyt. Kokemus syrjäytymisestä on silti olemassa. Kokemus erillisyydestä. Tunne siitä, että olen huonompi kuin muut koska en ole pystynyt samaan.

Suomalaisessa yhteiskunnassa työllä on todella suuri merkitys. Työssä oleva on hyväksytty, tuottava, osa työyhteisöä, tarpeellinen. Työssä käyvä ihminen kantaa vastuun toimeentulostaan, elämästään, itsestään. Tätä ajattelumaailmaa vasten kaikki muut kuin työssäkäyvät ovat joko vanhuksia, lapsia tai muuten kyvyttömiä huolehtimaan itsestään. Entä silloin kun työpaikkoja ei ole? Tai tarvittavaa terveydenhoitoa ei saa pysyäkseen työkykyisenä.

Yksilökeskeisyys

Syrjäytyminen mielletään helposti yksilön epäonnistumiseksi, vaikka todellinen syy olisi yhteiskuntarakenteessa, eriarvoisuudessa. Yksilökeskeinen ajattelu luo harhan, että onnistuminen tai epäonnistuminen olisi ainoastaan omin avuin saavutettuja asioita. Työtön on epäonnistunut hankkimaan työtä. Nuori on haluton tulemaan hyödylliseksi osaksi yhteiskuntaa. Hänellä ei ole opiskelupaikkaa, työtä tai omaa asuntoa, ei tarkoitusta olemassa ololleen. Hän on syrjäytynyt sossupummi, joka makaa kotona nauttien yhteiskunnan eduista. Hän käyttää hyväksi muita rehellisiä työssäkäyviä ihmisiä. Nämä ovat ennakkoluuloja joita syrjäytynyt joutuu kohtaamaan päivittäin, jopa omina ajatuksinaan. Tällaiset asenteet ovat todella tiukassa vaikka ymmärtäisikin, että asia harvoin on näin yksinkertainen.

Yksilökeskeisyydessä ajattelussa unohdetaan ympäristön merkitys. Mitä nuoren ympäristössä tapahtui kun häneltä loppui elämänhalu? Mitä yhteiskunnassa muuttui kun joltakin alalta työpaikat katosivat?

Tämä blogi on olemassa juuri näiden virheellisten mielikuvien muuttamiseksi. Kirjoitan syrjäytymisestä, jotta se asettuisi oikeaan kehykseen, realistisempaan. Pohdin mitä syrjäytyneiden hyväksi voitaisiin tehdä. Mitä pitäisi muuttua yhteiskunnassa, jotta kaikilla olisi yhtäläiset edellytykset hyvinvointiin.

Kerron siitä millaista elämä on syrjässä.
Facebooktwittergoogle_plusredditpinteresttumblr