Mihin käytin verorahasi –koko tarina

Minusta puhutaan mediassa yhteiskunnan elättinä ja saamattomana laiskurina, jonka elättäminen on verorahojen tuhlaamista.  Hallitus tekee kaikkensa heikentääkseen minun ja kaltaisteni tilannetta.

Olen syrjäytynyt nuori aikuinen. Kerron sinulle tarinani.

OMAISHOITAJAKSI 10-VUOTIAANA

Perheessäni lasten perustarpeet eivät tulleet täytetyiksi. Äitini oli työkyvytön ja sairas koko lapsuuteni. Hän oli 90-luvun syrjäytynyt kotiäiti, joka ei pystynyt huolehtimaan perheestään tai kodistaan. Hän vietti vuoteessaan kokonaisia päiviä, jolloin minä ja sisaruksemme kannoimme äidille leipää ja vettä. Olimme käytännössä hänen omaishoitajiaan.

Äidin lisäksi huolehdin kahdesta pikkusisaruksestani. Vuosittain meiltä katkaistiin sähköt, lämmitys, puhelinlinja tai vesi maksamattomien laskujen takia. Yrittäjäisäni oli jatkuvasti töissä, silti rahaa ei riittänyt perusmenoihin. Joinakin päivinä isä ei tullut kotiin ja ruokakassi jäi tuomatta.

VIELÄ YKSI LAPSI

Tähän tilanteeseen vanhempamme saivat viidennen lapsen. Vauva kuoli pian synnyttyään, jolloin äitini toimintakyvyn rippeetkin karisivat, eikä hän tullut vuoteen kotiin. Me lapset olimme suurimman osan ajasta keskenämme, sillä välillä isää ei näkynyt päiväkausiin. Perheellämme ei ollut ystäviä, sukulaisia tai naapureita, eikä meillä käynyt ketään kylässä. Sairas vuoteenoma äiti olisi ollut turvallisempi kuin ei ketään aikuisia lähimailla.

MISTÄ APUA

Minä ja sisarukseni olimme tuolloin 7, 9, 11 ja 14 vuoden ikäisiä. Vain kerran sosiaalityöntekijät kävivät kotonamme, kun isosiskoni kutsui heidät. Isäni kertoi heille, että perheemme pärjää erinomaisesti. Sosiaalityöntekijät sanoivat, etteivät voi auttaa meitä lapsia. Perheessämme oli perustarpeiden laiminlyömisen lisäksi lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa, joka oli jatkunut vuosikausia. Sosiaalityöntekijöiden yksi käyntikerta ei riittänyt todellisen tilanteemme selvittämiseen.

Minä ja sisarukseni muutimme pois lapsuudenkodistamme alle 18-vuotiaina, jokainen edellistä nuorempana. Lapsiin kohdistuneesta väkivallasta käytiin myöhemmin oikeudenkäynti, joka ratkesi isän syyttömyyteen todisteiden puutteessa. Kukaan ulkopuolinen aikuinen ei ollut todistamassa väkivaltaa. Oli lapsen sana aikuisen sanaa vastaan. Oikeus valitsi aikuisen. En voinut uskoa päätöstä; kukaan ei puolusta meitä.

HUKKUVASTA LAIVASTA

15-vuotiaana varasin ajan sosiaalityöntekijälle. Lapsi- ja nuorisotyön sosiaalityöntekijä sanoi, että he voivat auttaa minua muuttamaan vasta kun täytän 16 vuotta.

Sinnittelin vielä vuoden kaaottisessa kodissa. Peruskoulun jälkeen sosiaalitoimi löysi minulle huonokuntoisen yksiön alkoholistien asuttamasta kerrostalosta. Sanoin, etten tahdo sellaiseen sosiaaliseen ympäristöön, minua pelottaa kävellä rappukäytävässä. Tunsin olevani yksin maailmassa.

UUSI ELÄMÄ

Sosiaalityöntekijä ei löytänyt minulle toista asuntoa. Hankin itselleni asunnon yksityiseltä vuokranantajalta. Sosiaalityöntekijä allekirjoitti vuokrasopimuksen ja kehotti soittamaan, kun rahat loppuvat. Kesätöistä säästämäni palkka kului kuukaudessa vuokraan ja ruokaan.  Siitä eteenpäin sain sosiaalitoimistosta lastensuojeluvaroista myönnettyä ”toimeentulotukea”. Yleensä toimeentulotukea ei voi alle 18-vuotiaana saada.

Pikkusiskoni muutti 13-vuotiaana luokseni, koska sosiaalitoimi ei huostaanottanut häntä oikeudenkäynnin jälkeen. Sosiaalitoimi oli edelleen pimennossa lapsuuden kotimme fyysisestä ja psyykkisestä vahingollisuudesta. Elimme yhdessä siskoni kanssa minulle myönnetyllä toimeentulotuen perusosalla 419e/kk. Hän suoritti yläastetta ja minä lukiota, sillä olin päässyt kiitettävillä arvosanoilla Kallion lukioon.

TAVALLISEN NUOREN ARKI

Koulumatkani kestivät päivittäin 3 tuntia jäädessäni kotipaikkakunnalleni asumaan. Sosiaalityöntekijä sanoi, etteivät opiskelijat ole lain mukaan oikeutettuja toimeentulotukeen. Minä sain toimeentulotukea vain asuessani kotikunnassani. Kunnilla on erilaiset käytännöt toimeentulotuen myöntämisperusteista.

Pelkällä opintotuella en pystyisi edes maksamaan kokonaista vuokraani. Syrjäydyin lukioyhteisöstä, koska asuin kaukana. Koin olevani erilaisessa elämäntilanteessa kuin muut ikäiseni. Allekirjoitin itse koulusta huoltajille lähetetyt kirjeet.

YKSIN ON PÄRJÄTTÄVÄ

Syrjäytymiseen vaikutti osaltaan kuukausien poissaolot. Sairastin lukioaikana jatkuvia hengitystieninfektioita. Kolmen vuoden antibioottikuurien jälkeen selvisi, että vuokra-asuntoni lattian alla vuosi vesiputki. Koko asunto oli homeen mikrohiukkasten kyllästyttämä. Infektioiden seurauksena sairastuin elinikäiseen autoimmuunisairauteen.

Homeen takia menetin kaiken omaisuuteni; koulukirjat, vaatteet, päiväkirjat, maalaukset ja huonekalut. Olin allerginen homeen saastuttamille tavaroilleni. Sosiaalitoimistosta myönnettiin harkinnanvaraista toimeentulotukea sängyn hankintaan, vain se katsottiin välttämättömyydeksi. Silloin muut ikäiseni hankkivat ajokorttia. Minulta kysyttiin, eivätkö vanhempani voi auttaa. Vuosia olen vastannut, että vanhempani eivät pidä minuun yhteyttä.

TAISTELU TULEVAISUUDESTA

Minulla on ollut aina korkea motivaatio opiskeluun. Peruskoulussa sain kaikista aineista kiitettäviä. Lukiossa arvosanani laskivat tunnollisuudesta huolimatta. Syy löytyi kasvaneesta opiskelumateriaalin määrästä ja uudesta diagnoosista: lukihäiriöstä.

Opettajat rohkaisivat ja kannustivat minua, oppimiseni oli heille tärkeää. Koin paljon onnistumisen tunteita ja löysin itsestäni uusia taitoja. Se tuntui elintärkeältä. Sain olla väkivallattomassa, sivistyneessä ympäristössä. Opettajat olivat huumorintajuisia, ammattitaitoisia ja myötätuntoisia minua kohtaan pelkän lukihäiriöni vuoksi. Kukaan koulussa ei tiennyt perhetaustastani. Kirjoitin ylioppilaaksi.

HALUSIN ERILAISEN ELÄMÄN ­­- PAREMMAN KUIN MISTÄ LÄHDIN

Lukion jälkeen hain yliopistoon ja varavaihtoehtona ammattikouluun. Minulle oli tärkeää saada opiskelupaikka. En halunnut jäädä kotiin välivuodeksi ja pelkällä lukiopohjalla työpaikka olisi vaikea saada. En päässyt yliopistoon, mutta innostuin alastani ammattikoulussa. Huomasin olevani lahjakas luovuutta ja tarkkuutta vaativissa puusepän opinnoissa.

Opiskelumateriaalit maksoivat muutamia satasia lukuvuodessa, joihin sosiaalityöntekijä lupasi harkinnanvaraista toimeentulotukea aloittaessani opinnot. Toisena opiskeluvuonna työntekijäni vaihtui. Hän teki kielteisen päätöksen. Minulla ei ollut kirjallista päätöstä aiemmasta lupauksesta, koska en ollut ymmärtänyt vaatia sellaista. Tästä eteenpäin sosiaalitoimi myönsi vain kirjoihin harkinnanvaraista tukea. Koulutukseni välineet olivat puu ja työkalut.

SYRJÄYTETYKSI

Ensimmäisen vuoden jälkeen harkitsin opiskelun keskeyttämistä. Keväällä alkanut kiusaaminen teki kouluun palaamisesta vaikeaa, lisäksi en tiennyt kuinka nyt maksan opiskelun. Sosiaalitoimisto vaati lainanottoa edellytyksenä toimeentulotuelle.

Työttömän ei tarvitsisi ottaa lainaa. Kerroin sosiaalityöntekijälle, että näiden päätösten seurauksena opiskeluni saattaa keskeytyä. Sain vastaukseksi, että kunta säästää ja olen saanut jo niin paljon sosiaalitoimesta. Tuntui, että sosiaalityöntekijä halusi minut pois viemästä hänen työaikaansa.  Samana vuonna 2010 aloitettiin valtakunnallisia projekteja nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Minun kuntani edisti syrjäytymistäni. Yhteiskunnan valheet satuttivat.

TAISTELUTAHTO KANTAA

Päätin jaksaa koulutukseni loppuun asti. Ajattelin, että valmistuessani saisin ammattiani vastaavan työpaikan ja silloin kaikki olisi helpompaa. Aloitin osa-aikaisen työn ja otin opintolainan kustantaakseni opintoni. Päivät venyivät 12 tunnin mittaisiksi, ensin koulussa ja sitten töissä. Silloin selkäni alkoi oireilla.

Aloin uupua. Kivut, kiusaaminen ja stressi vaikuttivat jo nukkumiseen, mutta päätin sinnitellä – valmistuessani saisin ammattiani vastaavan työpaikan ja kaikki olisi helpompaa.

KIPU VALTAA                         

Selkäkivut jatkuivat. Yleislääkärin hoito ei auttanut. Ortopedian poliklinikka palautti lähetteeni ja fysioterapia lisäsi kipujani. Yksityiseen lääkäriin minulla ei ollut varaa. Kävin terveyskeskuksen vaihtuvilla lääkäreillä kymmeniä kertoja.

Kipu haittasi jokapäiväistä elämääni, silti minua hoidettiin pääasiassa tulehduskipulääkkeillä. Syitä kipuuni arvailtiin eikä tutkittu. Minusta tuntui, ettei kukaan välitä olenko työkykyinen tai saanko suoritettua opintoni loppuun.

Vihdoin pääsin julkisen erikoislääkärin vastaanotolle. Magneettikuvassa näkyi kolmen välilevyn rappeutuminen ja kaksi välilevyn pullistumaa. Fysiatri kertoi myötätuntoisella äänellä, että tämänasteinen selän rappeutuminen on yleisempää 50-vuotiaalla. Tulisin todennäköisesti elämään aina kivun kanssa. Jonottaessani erikoislääkärille kipuni ehti kroonistua. Kroonista kipua on paljon vaikeampaa hoitaa. Itkin vastaanotolta lähtiessä.

TYÖELÄMÄ HAAVEENA

Viimeisen työharjoittelun aikana ymmärsin, että ammattini olisi liian raskas selälleni. Valmistuin velkaisena ammattiin, johon olin valmistumispäivänäni 23-vuotiaana työkyvytön. Olin käyttänyt voimavarani loppuun.

Sairastuin vakavaan masennukseen ja traumaperäiseen stressihäiriöön. Toipuminen on vienyt tällä hetkellä kolme vuotta ja selkääni kuntoutetaan edelleen. Kipu on elämässäni päivittäin.

Olen hakenut seitsemän kertaa eri aloille yliopistoon ja ammattikorkeakouluun. En ole saanut opiskelupaikkaa. Tarvitsen uuden ammatin, vaikka en tiedä onko minulle työpaikkaa Suomessa kun valmistun. Haen keväällä jälleen opiskelemaan.

Tunnen syyllisyyttä hakiessani toimeentulotukea, työmarkkinatukea tai asumistukea. Useat sosiaalialan ammattilaiset ovat sanoneet minulle: ”Olisit valinnut toisin!”

”En tiedä, mitä olisin voinut tehdä paremmin, jotta en olisi tässä tilanteessa.”

Facebooktwittergoogle_plusredditpinteresttumblr